Vapaa-aika on laiskalle vaarallista.
Sattumalta sattui erittäin vähän koulupäiviä sisältävä jakso, minulla on jopa kaksi päivää viikossa vapaata tehdä...ei yhtikäs mitään.
Voi miksi en ole kiinnostunut mistään tavallisesta alasta. Jälleen kerran koitti se päivä kun tuntuu etten osaa piirtää enää mitään tai se ei riitä mihinkään ja muutakaan en osaa sen paremmin, ja tämä raastava tunne tietenkin imee mehut tehdä yhtikäs mitään muuta. Viikonlopun vain odotin tuntien kulumista leväten raatona tietokonetuolissa silmäillen lasittunein katsein jotain elämääni kiinnostavampaa tietokoneelta. Niin, kai sitä olisi voinut itseään kehittää lukemalla venäjän läksyjä, miettimällä kouluun mainoskuva-asetelmaa, opiskelemalla 70-luvun typografiaa (grooovy!!) tai yksinkertaisesti tekemällä niitä monia toimeksiantopiirroksia/nettisivuleiskoja, mutta koska en osannut enää piirtää, sekin oli mahdotonta. Ja minähän inhoan ajan tuhlaamista sydänjuuriani myöten. Voi elämä, miten karmeaa.
Kämppis sentään raahasi minut siippansa kanssa lauantai-iltaa viettämään alepupiin muiden kaltaisteni epätoivoisten, rupsahtaneiden keski-ikäisten kanssa. Se tosiseikka, että ne -kuulemma- 12h työssä olleet 50v.-pissikset näyttivät hehkeämmiltä ja menevämmiltä kuin allekirjoittanut heiluvine oluttuoppeineen, huulenjuuressa roikkuvine tupakoineen, kulahtaneine nahkatakkeineen ja monikerroksine silmäpusseineen, sai vain kaljan maistumaan paremmalta. Olo on ollut mitä epäviehättävin kieltämättä. Mutta mitäpä tässä valittamaan kun kaikki on hyvin.
En tajua miten pystyn saamaan mistään työnteosta otetta, mieluiten pysyisin käpertyneenä kaksinkerroin pää vedettynä olkapäiden väliin ja liikuttelisin vain nenääni, kuten nämä pari kouluviikkoa.